Vuoden 2012 lopulla kirjoitin ihmisten auttamisesta. Olin silloin innoissani aloittelemassa vapaaehtoistyön parissa. No, rehellisesti sanottuna, innostusta kesti vuoden vaihteen yli. Mietin silloin pitkään, että mikä hitsi siinä hommassa oikein hankasi? Mistä vapaaehtoistyön kenkä puristi?
(Lyhyenä kertauksena tähän väliin, että kävin silloin tekemässä vapaaehtoistyötä järjestössä, joka jakoi ruoka-apua kyseisen countyn alueen asukkaille.)
Joulun 2012 aikana itselleni tuli hieman pidempi tauko vapaaehtoistyövuoroihini, sillä olimme joululomalla Suomessa. Seuraavan vuoden alussa menin nettiin varailemaan itselleni uusia vuoroja, kun huomasin, etten enää päässyt järjestelmään. Sain sähköpostiini ilmoituksen, että pidemmästä tauosta johtuen, minut oli blokattu järjestelmästä, jotta sinne saatiin tilaa uusille toimijoille. Oookeii... Jotenkin kyseisen sähköpostin jälkeen tuli vähän kumma fiilis ja koko homma jotenkin lässähti siihen. Ja mä jäin miettimään, että mitä hitsiä tässä oikeastaan tapahtui...
Netissä haahuilun tuloksena eksyin myöhemmin lueskelemaan juttuja, joista yhdessä käsiteltiin juuri tätä amerikkalaista vapaaehtoistyötä. Silloin mä tajusin. (Kyllä, oivallus todella vei aikaa.) Vaikka kyse oli vapaaehtoistyöstä, niin jotenkin siellä taustalla kuitenkin kyti pakkokäydäsiellätyö. Ja älkää käsittäkö väärin, näin ei varmastikaan kaikkialla ole ja kyse onkin nyt vain mun kokemuksesta ja näkemyksestä. Kyseisessä toiminnassa vuorot oli jaettu aamu- ja iltapäivävuoroon tai halutessaan sai olla molemmat vuorot. Itse aika usein menin aamupäivävuoroon ja oikeasti, vähän anteeksi pyydellen lähdin sieltä, sillä aika moni jatkoi iltapäivään saakka. Tuli jokseenkin sellainen huono ihminen-fiilis, kun en antanut sillä kertaa aikaani enempää. Ja lopulta tipuin koko systeemista pois.
Yksi Sapattivapaan teema on alusta saakka ollut, että nyt teen niitä asioita mitä haluan ja mihin kerrankin on aikaa. Harmillista vaan, että vapaaehtoistyö tuntui siltä miltä se nyt tuntui. Ei niin vapaaehtoiselta... Ja jotenkaan oman halu auttaa ihmisiä ja olla hyödyksi ei jotenkaan yhtään helpottanut asiaa. Toisaalta omat työkuviot hyvin useasti asettivat omat haasteensa vapaa-ajan käytölle ja varsinkin säännöllisille harrastuksille (työajat olivat toisinaan aika kaukana klo 8-16 rytmistä), joten nyt olen nauttinut siitä, että kerrakin on mahdollisuus tehdä omia juttuja. Mutta en halua kokea, että nyt mun on pakko tehdä sitä ja tätä. Joten taidan jatkaa tätä itsekkäänä paskiaisena olemista ja keskittyä vain mukavilta tuntuviin juttuihin.
Ja koiran kanssa ulkoilu on ollut yksi niistä mukavista jutuista.
Ja trust me, sitä on kyllä tehty.
Kilometrejä (tai maileja) on köpötelty menemään useampia.
Näillä fiiliksillä mentiin oikeastaan koko vuosi 2013, kunnes tuli aika muuttaa Teksasiin. Netissä sekä sosiaalisessa mediassa seikkailun tuloksena bongasin parikin juttua, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta ja mikä tärkeintä, mukavilta. (Ne omat epämukavuusalueet ohitan kokonaan tässä yhteydessä, koska toisinaan tämä koko ulkomailla oleminen on yhtä epämukavuusalueille astumista.) Teksasiin asettumisen jälkeen loin kontakteja muutamiin ihmisiin, joiden kautta sain mahdollisuuden tarttua jälleen vapaaehtoishommiin.
Viime vuoden alusta lähtien olenkin sitten ollut Dallasin alueella toimivan Suomi-naisten yhdistyksen johtokunnassa sekä yhtenä vapaaehtoisena pyörittämässä Suomi-koulun kirjastoa (ja samassa yhteydessä toimivaa Suomi-puotia, josta mainitsinkin jossain edellisessä jutussa). Ja se, että olen antanut aikaani näille hommille, on tuntunut oikein mukavalta ja hyödylliseltä. Osalle vapaaehtoishommista olen sanonut ei kiitos, sillä olen kuitenkin halunnut pitää hommassa taustalla sen ajatuksen, että teen nyt niin mikä tuntuu parhaimmalta ja esimerkiksi viikonloput olen halunnut jättää vapaaehtoishommien ulkopuolelle kokonaan. (Jep, itsekäs pask.....)
Mutta hei, tässä täytyy ottaa huomioon myös se näkökulma, että Yhdysvalloissa vapaaehtoistyöllä on hieman erilainen asema kuin esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi monet avustustyöt pyörivät vapaaehtoistyön voimin ja vanhemmat käyvät vapaaehtoishommissa lastensa kouluilla. Ja ehkä ihmisillä on matalampi kynnys antaa viikostaan aikaa (unohtamatta niitä päivisin kotona olevia rouvia). Suomessa ei ehkä kaikkea sitä, mikä pyörii vapaaehtoistyön voimin nähdä tai huomata tai ajatella, että hei tuohan itseasiassa on vapaaehtoistyötä. Itsekin olen aikoinaan antanut monen monta tuntia aikaani, jotta kotipaikkakuntani lapsilla olisi mahdollisuus harrastustoimintaan. Ja ei sitä tullut silloin ajateltua, että teenpä tässä vapaaehtoistyötä. (Terkkuja vaan kaikille niille, joiden kanssa on mm. järvellä väistelty hyökkääviä lokkeja!)
Tällä hetkellä vallitsee siis oikein mukava balanssi vapaaehtoistyön ja muun tekemisen välillä. Ja Sapattivapaan teemalla jatketaan. Jees!
