Hämppis

Sillä välin, kun meikät oli käymässä Suomessa oli terassille ilmaantunut uusi asukki. Asukkia ei ihan aina huomannutkaan, sillä se eleli terassilla lähinnä öisin. Aluksi luulin, että no nyt se oli ottanut ja lähtenyt, mutta kas, asukki pistikin aamuisin (siinä 7:30 maissa) verkkonsa kasaan ja meni viettämään päivää läheiseen puuhun. Jep, seurasin parina aamuna sen touhuja. Toivottavasti eivät naapurit luulleet, että stalkkailen heitä ikkunan takaa...

 



Tämä pihakaluste toimi verkon yhtenä tukipisteenä.

Voin kertoa, että aika tiukkaan oli seitti siihen pistetty.

Kokeilin. Tikulla.

 

Verkko oli halkaisijaltaan ehkä noin metrin

ja siinä se oli puun ja pihakalusteen välissä.

 

Spotted Orbweaver.

Tai näin ainakin luulisin.

Tunnistus tehty hämähäkkisivuston avulla.

 

Pari päivää meidän kotiutumisen jälkeen tehtiin pihahommia ja M ei muistanut hämppiksen olemassa oloa ja verkon tukikiinnitykset irtosivat. Sen koommin ei kaveria ole näkynyt. Okei, no ei ihan älyttömästi surettanut, sillä olihan se verkko aika iso ja yöks, ötökkä. (Jotenkin musta on tullut ihan älyttömän ötökkäkammoinen Texasiin muuton myötä. Joku raja ötököiden koolla pitää olla!)

 

Ajeltiin viime viikonloppuna M:n metsästysalueelle tarkistamaan jälleen riistakamerat. Siinä yhden ladon nurkalla olikin varsinainen hämähäkkien yhteisö. Muutamalla silmäyksellä löysin ainakin kuusi verkkoa hämähäkkeineen.

Black and yellow garden spider.

 



Dinner time!

Saaliina heinäsirkka.

 

Banded garden spider.

 

Kaikki nämä hämähäkit olivat aika isoja (hrr ja puistatus) ja ihmiselle vaarattomia, eli toisin sanoen ei myrkyllisiä. Texasista kuitenkin löytyy kaksi ihmiselle(kin) myrkyllistä hämähäkkiä; black widow sekä brown recluse. Ja niitä voi olla sekä ulko- että sisätiloissa. Eli sen lisäksi että pitää muistaa mikä käärme oli myrkyllinen ja mikä ei, on myös hyvä tunnistaa nämä hämähäkit. (Lisäinfoa asiasta täältä.)  Sekä muistaa kutsua pest control kyläilylle säännöllisin väliajoin... Ensi viikon To Do-listalla...

 



 

Kesä, joko se meni?

Tai ainakin siihen viittaavia merkkejä on ollut ilmassa. Koulut alkoivat pari viikkoa sitten ja tämän viikon maanantaina oli Labor Day, joka täällä ´virallisesti´päättää kesän.  Meidän huushollissa syksyn tulon voi aavistella myös lähestyvästä metsästyskaudesta, jota varten M on viime aikoina käynyt tekemässä valmisteluja metsästysalueella.

Tästä pientä sievää aasinsiltaa voikin käpytellä aiheeseen Punainen Salama (tunnetaan myös nimellä Dodge). Jotenkin tässä kävi niin, että syksyn lähestyessä alkoi M puhumaan, että pitäisikö sittenkin hankkia joku suht edullinen metsästysauto. Kun jotenkin mystisesti kesän aikana autotalliin on kertynyt kaikkea metsästyskamaa, joka ei M:n mukaan "oikein mahdu tohon SUV:iin" (SUV eli sport utility vehicle eli suomeksi katumaasturi). Kaikkien kiemuroiden jälkeen (johon kuului mm. erään turkkilaisen papparaisen melkein onnistunut vedätys, murrr) pihaan ilmestyi siis pick up, tai texasilaisittain truck. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen jäätävän kokoinen truck, joka vaatii kaksi kaistaa mahtuakseen tielle, vaan hieman kompaktimpi versio. Toki bensaa tämäkin vie ihan kiitettävästi, varsinkin jos vertaa hybridiin ja dieseliin.

Siinä se nyt on.

Punainen Salama. Wroom wroom.

Sillä kuulemma olis kätevää käydä ruokakaupassa. Juuei kiitos.

Mä ihan mielelläni ajelen noilla muilla pihasta löytyvillä autoilla.

 

Syksyn tuloon viittaa myös kauppoihin ilmestyneet Halloween sekä, uskomatonta kyllä, Thanks Giving tavarat. Ensimmäistähän vietetään lokakuun lopussa ja toista marraskuun lopussa. Ei sinänsä, onhan nyt jo syyskuu...  Olisi ehkä vielä kivempi fiilistellä syksyä, jos lämpimät ilmat alkaisivat pikkuhiljaa väistymään. Mietittiin viime viikonloppuna josko oltaisiin syöty terassilla, mutta ei pystynyt, oli niin kuumaa ja hiostavaa. Oli miellyttävämpää syödä sisällä. Positiivista tosin on, että kyllä tässä vielä jossain vaiheessa syksyä tulee hetki, jolloin on mukava syödä ulkona. 

 





 

Varma syksyn merkki on myös se, että kaapista voi kaivella jotain pitkähihaista ja -lahkeista päälle, mutta tämä merkki saa vielä hetken odottaa. Shortseilla vielä mennään. Ja edelleen pitää muistuttaa itseään siitä, että päivisin UV-indeksi saattaa nousta sinne 9 tienoolle. Että hyvin saa vielä ihon kärähtämään, jos ei muista. Ja jotta ei allergikoille tulisi missään vaiheessa helpotusta, niin nyt alkoi kukkimaan joku heinä (nimeä en nyt millään muista), joka kuulemma kukkii ensimmäisiin kylmiin öihin saakka.  

 

Jotenkin viime vuosina syksystä on muodostunut aika, jolloin ikään kuin alkaa jotain uutta. Kesä on vietetty ja aloitetaan tai palataan arkirytmiin (mitä se sitten kunkin kohdalla tarkoittaa). Sinänsä nurinkurinen ajatus, että nyt alkaisi jotain uutta, kun toisaalta mennään kohti vuoden loppua. Mutta näin täällä. Ehkä tällä ajatuksella jaksaa taas painaa läpi syksyn kohti joulua. Kaapeista on kaivettu kynttilät taas esille ja iltojen pimetessä niitä on jo kiva poltella. Ulkona on vaan iltaisin(kin) vielä niin lämmintä, että sinne on aika turha sytiä mitään palamaan. Olen jo yhdet sulaneet tuikun steariinit kaapinut lyhdyn pohjalta pois. Mutta kuten sanottu, niitä hieman viileämpiä kelejä odotellessa...



 





Krooh-pyyh.

Tämä nyt ei varsinaisesti liity aiheeseen,

mutta laitetaan nyt viikon Koiruus-kuva.

Sateisella säällä Koiruus pujahtaa mökkiinsä

ja pysyttelee siellä kunnes koittaa ruoka-aika.

 

Täytyy tässä alkaa pikkuhiljaa katselemaan vähän muutakin vaatetta kaapista kuin shortseja, sillä lähdetään käymään syksyisessä Suomessa. Alkujaan mun ei ollut tarkoitus lähteä Suomeen kuin vasta jouluna (Chicagosta oli jotenkin niiiin paljon iisimpää lentää Suomeen kuin Dallasista), mutta kun M:n pitää joka tapauksessa sinne lähteä niin päätin sitten lähteä mukaan. Ja ei sillä, päästään viimein tapaamaan sukuun syntyneet pikku-pojat!

 

Ja salmiakki-varastot on ihan finito!





 





Perjantaiaamun uutisvirrasta

Tämä juttu on jo kaksi vuotta pyörinyt luonnoksena, jotenkin se on vain jäänyt julkaisematta.Vaikka puhtaan ruuan puolesta paasaaminen onkin yksi lempipuuhistani. Tämän aamun uutisvirrasta kuitenkin tartuin heti uutiseen, jossa kerrottiin, että 30% teksasilaisista on ylipainoisia lihavia. Siis 30%! Seuraavaksi päädyin klikkaamaan uutislinkkiä , jossa kerrottiin, että halpaa ruokaa syytetään amerikkalaisten "ylipaino kriisistä". Jälkimmäinen uutinen ei sinänsä tullut yllätyksenä...

Ennen Yhdysvaltoihin muuttoa katsoin Ylen kanavalta yhdysvaltalaisen Robert Kennerin dokumentin Food Inc. Halusin tietää, mitä miehellä oli asiaa. (Ja itse asiassa myöhemmin kaivoin dokkarin Youtubesta ja katsoin uudelleen.) Dokkari herätti ajattelemaan millainen bisnes ruuan tehotuotannon ympärillä oikein pyörii. Ja mikä valta "ruokamarkkinoihin" tietyillä tahoilla on. Aikaisemmin ei juurikaan tullut ajateltua koko asiaa, sillä mielestäni Suomessa kuitenkin (ainakin toistaiseksi) kaupasta saa vielä suhteellisen puhdasta ruokaa. Varsinkin, jos on tottunut syömään (ja valmistamaan!) perusruokaa valmiseinesten sijaan. Useimmiten vihanneksissakin on tarjolla myös kotimainen vaihtoehto (tietty talviaikana poikkeus) ja kotimaisia hedelmiäkin on tarjolla mahdollisuuksien mukaan (tai ainakin mun lähikaupassa oli). Mutta siis, dokumentti tarjosi (yhdysvaltalaisen) näkökulman ruuan tehotuontantoon ja siihen, mitä seurauksia sillä on, koska valtettavan monelle aterian tulee olla nopea, halpa ja maukas. Onhan se aika surullista, että diabeteksen kanssa taisteleva perhe valitsee kultaisten kaarien annokset dinneriksi, koska sillä perheen ruokkiminen tulee halvemmaksi kuin ruokakaupassa käynti. Missä kohtaa on lähdetty hieman väärälle raiteelle?

Dokkarin katsomisen jälkeen ostin Michael Pollanin kirjan Oikean ruoan puolesta (In Defence of Food. An Easter´s Manifesto. 2008). Se jäi lojumaan kirjahyllyyn, kunnes myöhemmin kaivoin sen hyllystä ja aloin lukemaan. Pollanin teos tukee Kennerin dokumenttia, mutta käsittelee ruokaa ja ruokateollisuutta eri näkökulmasta. Hyvin avartava teos, sanoisin. Kirjassa kerrotaan myös siitä tosiseikasta, että tehomaatalouden avulla pystytään tuottamaan enemmän kaloreita hehtaaria kohden, mutta jokainen kalori todennäköisesti sisältää ravintoaineita vähemmän kuin ennen (siis aikaa ennen tehomaataloutta). Eli määrä on korvannut laadun. Jos ruokavalio perustuu laadun sijaan määrään, mahdollistaa se uudenlaisen ilmiön syntymisen; ihmisen joka on samaan aikaan ylipainoinen ja aliravittu. Jos lapset (nykyään) syövät tuoreiden vihannesten ja hedelmien sijaan lähinnä pikaruokaa ja juovat enemmän virvoitusjuomia kuin maitoa, edistää se osaltaan entisajan puutostautien uudelleen tulemista. Kirjaa lukiessa tosin on hyvä toisinaan muistuttaa itselleen, että teos käsittelee lähinnä nk. länsimaalaista ruokavaliota, joka ei ehkä kuitenkaan ihan niin vahvana ole päässyt Suomessa valloilleen.

Suurimmalla osalla suomalaisista kuitenkin vielä on suht terveelliset ruokatottumukset. Ja siihenhän se periaatteessa pohjautuukin mihin olemme tottuneet, eli kyse on ruokakulttuurista. Mutta kuka sitä ruokakulttuuria sitten muovaa, teollisuus vai ihmiset? Vai molemmat? Okei, länsimaalaisen ruokavalion synnyllä on syvät juuret ja sitä on varmaan haastavaa alkaa muuttamaan, mutta Pollanin teoksen mukaan teollisuus vastasi siihen, mitä ihmiset pyysivät. Halvempaa ruokaa. Tai itseasiassa kotiäidit vaativat sitä Nixonin hallitukselta, kun 70-luvulla ruuan hinnassa tapahtui jyrkkä nousu.  Mutta tämä on niin monimutkainen juttu ja voisin jauhaa tästä vaikka kuinka... Joten kehoitankin lukemaan Pollanin kirjan, jos asia kiinnostaa.

Itse olen tullut aika epäileväksi ruokatuotantoa ja eri merkintöjä kohtaan. Pitkään luotin orgaanisen ruuan USDA-merkintään, mutta nykyään epäilen sitäkin. Jotenkin vähän tuntuu, että seulan läpi pääsee paljon sellaistakin tavaraa, mikä ei ehkä merkkiä ansaitsisi. Kuluttajana tulee jotenkin epätoivoinen olo sen valtavan koneiston edessä, joka määrittelee mitä ruokakaupasta ostamme ja syömme. Aika pelottava ajatus.

Tarttisko tehrä jotain?