Reissu alkoi sillä, että lennettiin M:n kanssa Chicagosta Los Angelesiin. L.A.:n kentältä napattiin vuokra-auto ja ajettiin jo aiemmin varattuun hotelliin. Muutoinhan noita majoituksia tsekkailtiin ja varailtiin aina sen mukaan, mihin minäkin päivänä ajateltiin pysähtyä. Reissusuunnitelmaan jätettiin pari päivää joustovaraa ihan sen takia, jos matkalla haluaakin jossain olla vaikka päivän pidempään. Ja todellisuudessa osa suunnitelluista ajomatkoista osoittautui turhan pitkiksi, joten välillä yöpyminen oli tarpeen. (Ja se jousto!)
My little Pony (avona tietty)
L.A.:ssa oltiin kaksi yötä ja näiden öiden väliin jäänyt kokonainen päivä ajeltiin ympäriinsä ja katseltiin paikkoja. Pahimpaan turistiryysikseen ei haluttu lähteä, joten jätettiin ne nähtävyydet suosiolla väliin ja katseltiin mitä muuta Los Angelesista löytyy.
Otos Mulholland Drive:lta (joka kulkee Santa Monica vuorilla) alas laaksoon.
Joku L.A. babe
(jonka otsa ei tässä vaiheessa tainnut vielä punoittaa ihan NIIN pahasti...)
Los Angelesista lähdettiin ajamaan U.S. Route 101:stä kohti San Franciscoa. Tie 101 seurailee rantaviivaa, joten maisemat oli aikasta hienot. Ja auringon paistaessa oli kiva ajella ilman kattoa (vaikka allekirjoittanut välillä istuikin kyydissä kuoritakki päällä ja marmatti kylmästä viimasta). Piti vaan muistaa laittaa aurinkorasvaa... Parin ekan päivän jälkeen nimittäin todettiin, että pitää ottaa suurempia suojakertoimia käyttöön UV-indeksin ollessa 11. (Nimim. Kaksi kärähtänyttä otsaa.)
Matkalla pysähdyttiin yhdeksi yöksi Pismo Beachille. Yösija otettiin ihan rannan tuntumasta, joten autossa istumisen jälkeen oli kiva mennä hetkeksi biitsille loikoilemaan. M uskaltaui mereen uimaan, mutta mun mielestä ei ollut riittävän lämmintä uimiseen. (Oikeasti, rannalla kävi kylmä tuuli!)
Pismo Beachilta suunnattiin kohti San Simeonissa sijaitsevaa Hearst Castlea, joka on National Historic Landmark - maininnat saanut kartano (lue: linna). Linnan rakennutti sanomalehtimiljonääri William Randolph Hearst isältänsä perimälle tilalle. Kuusi vuotta Hearstin kuoleman jälkeen, vuonna 1957, Hearst Corporation lahjoitti kiinteistön Kalifornian osavaltiolle. Tämän jälkeen kartano avattiin yleisölle.
Siellä se kartano näkyy, kun oikein tihrustaa.
Kartanon sisäänpääsy sijaitsi alhaalla laaksossa, jossa oli lipunmyynti sekä pienimuotoinen näyttely kartanon omistajan elämästä ja saavutuksista. Vaikka osuttiin paikalle arkipäivänä, oli turistien määrä aika suuri. Kartanolle myydään erilaisia kierroksia ja ihmisten paljoudesta riippuu, joutuuko hetken odottamaan oman kierroksen alkua. Alhaalta laaksosta nimittäin lähtee bussikuljetus ylös kartanolle. Ja tie on erittäin mutkitteleva ja tien reuna tuntui välillä olevan liian lähellä. Jaiks.
(Bussikuljetusta odotellessa nähtiin muuten vilaus ekoista suomalaisista.)
Pääovi kartanoon
(Tosin oikeasti sisälle mentiin jostain sivuovesta.)
Paikka oli täynnä pieniä yksityiskohtia.
Ei hassummat näkymät.
Kartanokierroksen jälkeen suunnattiin Montereyhin, missä oltiin seuraava yö.
Matkalla pysähdyttiin katsomaan merinorsuja (elephant seal).
Montereyssa käytiin tsekkaamassa Jack´s Peakin maastot. Parkkimaksu oli huikeat 4$.
(Joka maksettiin itsepalveluna puistovahdin ollessa kierroksella.)
(Joka maksettiin itsepalveluna puistovahdin ollessa kierroksella.)
Näkymät vielä huikeammat.
Monterey Bay
Yhtäkkiä keskeltä polkuja löytyi paloposti.
Ehkä mahdollisten maastopalojen takia.
Tämän kyltin huomasin vasta sen jälkeen, kun tultiin takaisin autolle.
Kääks, en edes tajunnut ajatella, että moiset eläimet siellä saattaa hiipparoida.
(Myöhemmin tosin kohtaisin Yosemitessa samanlaisen kyltin toistamiseen, mutta yllämainittujen ohjeiden lisäksi siinä neuvottiin taistelemaan takaisin, jos puuma hyökkää. Hehee)
The Lone Cypress
Seuraava etappi olikin sitten San Francisco, josta sitten seuraavassa osassa.
LäähPuuh, mikä kuvapaljous...
Ja näköjään aika luontopainotteinen, mutta kun se vaan oli jotain niin hienoa. Ihan erilaista kuin täällä tasaisella preerialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti